Vierailu Wado-karaten synnyinmaahan

kategoriassa: Artikkelit | 0

Minä ja Minna pääsimme elokuussa toteuttamaan yhteisen, pitkäaikaisen haaveemme matkustaa Japaniin. Pituutta reissulle tuli melkein kolme viikkoa. Matkan aikana pääsimme tutustumaan japanilaiseen kulttuuriin, harjoittelemaan paikallisten suurmestareiden kanssa sekä seuraamaan Wadokai World Cup –kisoja. Samalla reissulla kävimme noutamassa seuralle Wadokai Branch –sertifikaatin; Joen Mawashi on nyt siis virallisesti Wadokai-jäsenseura.

Matkaan lähdettiin lentäen Joensuusta Helsinkiin perjantaina 6. elokuuta puolen päivän maissa. Helsinki-Vantaan lentoasemalla ei tarvinnut montaa tuntia odotella seuraavaa lentoamme, joka veisi meidät Nagoyaan, keskelle Japania. Yritimme saada nukuttua yli yhdeksän tuntia kestävällä lennolla, mutta liika jännitys taisi viedä melkein kaiken unen. Vihdoin saavuimme perille Nagoyaan lauantaiaamuna 7. elokuuta. Nagoyasta matkasimme junalla suoraan Tokioon, jossa meillä oli varattuna reissun ensimmäinen hotelli Roppongin kaupunginosassa. Olisimme voineet lentää suoraankin Tokioon, mutta lento Nagoyaan oli halvempi ja olimme muutoinkin hankkineet Japan Rail Passit, joilla sai matkustaa junilla rajattomasti.

Sää oli todella lämmin Japanissa. Lämpöasteita oli joka päivä yli 30. Onneksi saimme totutella lämpimiin keleihin etukäteen, sillä olihan meillä Suomessa kuluneen kesän aikana poikkeuksellisen kuumaa. Ilma oli Japanissa lämpimän lisäksi myös kosteaa, joka lienee tyypillistä paikalliselle ilmastolle. Lauantai ja sunnuntai meni totutellessa uuteen ympäristöön ja kuuden tunnin aikaeroon. Ensimmäiseksi ruokapaikaksi valitsimme tutun ja turvallisen MacDonaldsin. Big Mac maistui samalta, kuin Suomessakin. Toisella kerralla testasimme pizzerian, josta sai myös muitakin annoksia.

Maanantaina Minna lähti kiertelemään Tokion vaateliikkeitä mm. nuorisomuotiin erikoistuneessa Harajukun kaupunginosassa. Minä puolestani lähdin junalla noin 100 km:n päähän Yamanashiin, jossa oli Shobun liike. Shobu on karatepukuvalmistaja ja tekee ilmeisesti ainakin jonkintasoista yhteistyötä Wadokain kanssa. Junamatkani kesti hieman suunniteltua pidempään, sillä jouduin useasti varmistelemaan, että olen vaihtanut varmasti oikeaan junaan ja olen varmasti menossa vielä oikeaan suuntaan. Itse Shobun liike löytyi Yamanashissa helposti, sillä Yamanashi on aika pieni kaupunki. Astuin sisään liikkeen tyhjään aulaan (ja älysin tietenkin jättää kengät eteisessä pois) huhuilin aikani palvelua, kunnes henkilökuntaa saapui vihdoin paikalle. Kysyin, että puhuvatko he englantia, johon sain vastauksen, että ”ei”. Yritin kuitenkin saada haluamani puvun, kun sinne asti matkasin ja sönkötin heille taitoni mukaan japania (yksittäisiä sanoja) ja englantia sekaisin. Sanoma meni vihdoin perille ja he ymmärsivät millaisen puvun halusin. Epäonnekseni juuri se malli oli heiltä loppunut. Tiedustelin, milloin heille tulisi täydennystä ja olisiko heidän mahdollista lähettää pukua hotellilleni Tokioon tai Nagoyaan, jossa myöhemmin olisimme. Sillä hetkellä onneni kääntyi taas nousuun, eli heille oli tulossa kyseistä mallia lisää ja toimitus hotellille Tokioon oli mahdollista järjestää. Henkilökunta ohjasi minut toimiston puolelle sopimaan tarkemmin toimituksista ym. He ystävällisesti tarjosivat minulle vihreää jääteetä ja jotain pientä suolaista naposteltavaa. Minulle tuotiin jopa sisätossutkin. Sitten sain vielä yllätyksekseni lahjaksi pienen pussukan Wado-logolla brodeerattuna, hinnaston sekä pieniä näytekangaspaloja eri karatepukumalleista. Pois lähtiessäni ulkona oli alkanut sataa. Ehdin ottamaan muutaman askeleen liikkeeltä, kun toinen henkilökunnan naisista huusi perääni ”Nikoo” ja antoi minulle sateenvarjon matkaan. Olin hyvin iloinen ja koko puvunhankintareissusta jäi todella hyvä fiilis. Tuumin, että kyllä japanilainen asiakaspalvelu on tasokasta. Kyllä moni japanilainen ymmärtää englantia ja puhuukin sitä, vaikka aluksi arastelevat ja vähättelevät kielitaitoaan. He tekevät kaikkensa, että kaupanteko onnistuu ja asiakas on tyytyväinen, vaikka kielimuuri saattaa ollakin välillä tiellä.

Tiistain ohjelma olikin mietitty jo valmiiksi. Päivä olisi shoppailua ja illalla menisimme treenaamaan Ohtsukan dojolle, joka on Tokiossa. Olin ennen Japanin reissua ottanut sähköpostitse yhteyttä Ranskassa sijaitsevaan Wadoryu-järjestöön, jossa Hironori Ohtsukan pojanpoika Kazutaka Ohtsuka toimii päämiehenä. Sain Kazutakan Marie-vaimolta Ohtsukan dojon osoitteen ja puhelinnumeron, johon voisin soittaa etukäteen ja sopia harjoituksista. Soitin siis maanantai-iltana saamaani numeroon ja sovimme, että saapuisimme tiistai-iltana. Lähdimme illalla hyvissä ajoin metrolla kohti dojoa. Viimeisen aseman jälkeen koimme hankaluuksia löytää perille. Harhailimme aluksi hiukan väärään suuntaan, mutta onneksi rohkenimme kysellä paikallisilta neuvoa. Aikamme käveltyämme alkoi tuntua jo epätoivoiselta, että löytäisimmekö ajoissa perille ollenkaan. Kysyimme vielä eräältä koiranulkoiluttajalta neuvoa ja hän pyysi tulemaan perässä. Parin kadunmutkan jälkeen olimmekin yllättäen perillä. Dojo oli kyllä todella sokkeloisessa paikassa. Kannatti siis kysyä apua, sillä olisimme varmasti menneet muutoin ohi. Japanilaiset olivat jälleen todella ystävällisiä ja auttavaisia.

Saavuimme siis juuri ajoissa dojolle hieman ennen klo kahdeksaa, jolloin harjoitusten oli määrä alkaa. Dojolla oli paikalla jo lämmittelemässä vain senseit Hironori Ohtsuka II ja Kazutaka. Meidät toivotettiin tervetulleiksi harjoittelemaan. Dojo oli pieni ja viihtyisä. Tatamia siellä ei ollut, vaan hyvin sileä puulattia. Dojo on ilmeisesti ollut Wadoryu Renmein pääpaikka ensimmäisestä haarautumisesta lähtien 70-80 –lukujen taitteessa. Kävimme vessassa vaihtamassa karatepuvut päälle, sillä siellä ei ollut erillistä pukukoppia. Toimme Ohtsukoille tuliaisina suklaakonvehteja ja hilloa. Kazutaka puhui englantia, joten kävimme kaikki keskustelut hänen kanssaan. Hän kertoi, että nyt oli Japanissa lomakausi käynnissä ja sen takia harjoittelijoita saapunee normaalia vähemmän. Hän arveli, että kuuma ilma myös verottaa paikalle saapuvia harrastajia. Ohtsukat kyselivät missä kaikkialla käymme Japanissa. He tiedustelivat myös hieman harjoittelutaustaamme. Kerroin, että olemme käyneet usein sensei Ohgamin leireillä ja myös pari kertaa sensei Shiomitsun leireillä. Ohtsuka II kertoi sitten, että sensei Shiomitsuhan käyttää valkoista vyötä. Sensei kertoi vielä, että syy tähän oli, että kun Shiomitsu kiersi Eurooppaa sensei Suzukin kanssa, niin Shiomitsun mielestä Suzuki alkoi muuttamaan tekniikoita ja suoritustapoja niin paljon, ettei Shiomitsu enää suosinut tätä, vaan päätti erkautua Suzukin vaikutuksesta ja siirtyä harjoittelemaan Ohtsuka II:n kanssa ”alkuperäistä” Wadoryu:ta. Koska Shiomitsu tavallaan joutui nyt aloittamaan Wadoryu:n oppimisen alusta, vaihtoi hän sen merkiksi itselleen valkoisen vyön.

Varsinaiset harjoitukset alkoivat reilu puoli tuntia myöhässä, jonka aikana saapui paikalle muutama muu japanilainen harrastaja. Harjoituksen ohjasi vanhempi sensei Ohtsuka. Teimme kunnon lämmittelyn, joka sisälsi lihaskuntoliikkeitä, venyttelyjä ja perustekniikkaa. Teimme lisäksi vielä torjuntoja soveltaen Pinan Yodan –katasta. Sitten siirryimme harjoittelemaan Pinan Nidan –kataa. Sensei Ohtsuka II huomasi ja puuttui moniin virheisiin tekniikoissani. Vanhempi sensei puhui japania ja Kazutaka tulkkasi minulle kohdistuvia asioita englanniksi. Välillä alkoi tuntua jo todella turhauttavalta, että mikään suoritus ei ole riittävän hyvä. Loppujen lopuksi olin hyvin kiitollinen, että virheisiini puututtiin, jotta tiedostaisin ne itse ja voisin yrittää korjata niitä. Joskus on vain tuntunut siltä, että ohjaajat eivät viitsi kovin paljoa korjailla oppilaiden suorituksia. Voi olla myös, että ohjaajat eivät näe kaikkia virheitä tai heillä ei ole lyhyen harjoituksen aikana aikaa keskittyä tarkasti jokaisen tekemisiin.

Noh, harjoittelimme vielä muutamia pariharjoitteita sekä perustekniikkaa. Sain tietysti lisää ”saarnaa” suorituksistani. Vajaan kahden tunnin harjoitus päättyi noin kymmenen jälkeen, jolloin jokainen otti luudan käteen ja aloitti lattian lakaisemisen. Puku oli hiestä aivan märkänä, joka tietysti osaltaan johtui lämpimästä ilmasta. Ilmastointia dojolla ei ollut, vaan ainoastaan muutama pöytätuuletin pyörimässä seinien vieressä. Lähtiessämme Kazutaka-sensei neuvoi meille suoran reitin lähimmälle asemalle. Hän kertoi, että heidän dojollaan käy usein vieraita ulkomailta saakka ja monilla on vaikeuksia löytää perille. Jotkut olivat harhailleet kuulemma jopa tunteja. Toivotimme hyvät jatkot ja sovimme näkevämme hänet uudelleen, kun hän saapuisi syyskuussa Suomeen ohjaamaan leiriä yhdessä sensei Shiomitsun kanssa. Harjoittelustakin jäi hyvä fiilis ja muutenkin oli kunnia päästä harjoittelemaan tyylisuunnan perustajan pojan ja pojanpojan opetuksessa.

Keskiviikko-päivä oli varattu Tokiossa kiertelyyn Torun kanssa. Toru on japanilainen ystävämme, joka oli vaihto-opiskelijana Joensuussa lukuvuonna 2005-2006. Torulla oli aikaisempaa karatetaustaa ja hän kävi harjoituksissamme sekä pidimme silloin tällöin iltaisin hauskaa pleikkaria pelaamalla. Tokiossa kävimme Torun opastuksella Tokyo Towerissa, näköalabussissa ja Sensojin temppelin alueella. Kävimme myös kokeilemassa ensimmäistä kertaa sushiravintolaa. Sushi oli ihan hyvää (ainakin, kun oli kova nälkä), vaikka pieniä ennakkoluuloja olikin. Toruakin muistimme myös lahjoa Marimekon ja Iittalan tuotteilla. Oli todella mukavaa nähdä pitkästä aikaa. (Keskiviikkona aamulla sain myös Shobun lähettämän puvun ja mukana oli japaniksi kirje. Toru käänsi kirjeen, jossa pahoiteltiin huonoa englanninkielentaitoa ja toivotettiin onnea kisoihin Nagoyassa. Ystävällisille myyjille oli ilmeisesti tullut pieni väärinkäsitys, että osallistuisin Nagoyassa kisoihin ja sitä varten tarvitsisin pikaisesti puvun.)

Torstaina lähdimme Tokiosta takaisin Nagoyaan, jossa viivyimme yli viikonlopun. Lauantaina ja sunnuntaina Nagoyan Aiichi Prefectural Gymnasiumissa pidettiin Wadokai World Cup –kisat, jossa oli yli 400 osanottajaa (sisältäen kilpailijat, tuomarit ja muut toimitsijat) yli 30 maasta. Torstai-iltana tapasimme hämeenlinnalaiset ystävämme, joiden karateseurasta muutama nuori oli osallistumassa kisoihin. Kävimme ilmoittautumassa kisahotellilla ja saimme samalla seurallemme Wadokai Branch –sertifikaatin, jota anoimme kevään aikana Wadokain päämajasta. Joen Mawashi on nyt siis hämeenlinnalaisen Kushin-Kan –karateseuran ohella ainoa Suomessa virallisesti Japanin Wadokai:hin rekisteröitynyt seura. JKF Wadokai on suuri, kansainvälinen ja arvostettu Wado-järjestö. Wadokai:hin liittymisen tarkoituksena on kehittää edelleen seuramme tyylisuuntaosaamistamme.

Viikonlopun aikana kisoissa koettiin jänniä hetkiä, varsinkin sunnuntain kumitefinaaleissa. Suomellekin saatiin yksi mitali, kun Hämeenlinnan Ida Pesonen sijoittui juniorinaisten kumitessa jaetulle kolmannelle sijalle. Japanilaiset kahmivat suurimman osan mitaleista. Heidän ottelutyyli oli melko aggressiivista, johon muualla maailmassa ei oltu osattu valmistautua. Tämä oli minulle ensimmäinen kerta olla seuraamassa näinkin ison tason kisoja ja se oli mukava kokemus. Yleisökin oli hyvin mukana kannustamassa kilpailijoita ja pitämässä yllä hyvää henkeä. Kisojen tulokset ovat nähtävillä ainakin jonkin aikaa Wadokai:n nettisivuilla tässä osoitteessa: http://www.karatedo.co.jp/wado/w_eng/2010worldcup/index.html. Kisojen aikana urheiluhallin aulassa oli eri karatepukujen ja –tarvikkeiden myyjiä. Myytävänä oli myös paljon kaikkea muuta karate- ja Wado-aiheisia tuotteita, kuten T-paitoja, avaimenperiä, solmioneuloja, verkkareita, kasseja, kirjoja ja DVD-levyjä. Pitihän sitä tietysti ostaa kaikkea rihkamaa matkamuistoksi.

Viikonlopun aikana kävimme hämeenlinnalaisten kanssa syömässä paikallisissa ravintoloissa, joissa Minnan kanssa uskalsimme kokeilla paljon uusia ruokalajeja. Tilasimme porukalla useita erilaisia pieniä ja maukkaita annoksia. Mahat tulivat kaikilla täyteen eivätkä ruokailut kuitenkaan maksaneet paljoa. Oli mukava Japanin reissumme aikana tavata muita suomalaisia ja päästä puhumaan suomea muidenkin kanssa, kuin vain keskenämme Minnan kanssa.

Maanantaina urheiluhallilla pidettiin vielä tekniikkaseminaari, joka alkoi aamulla jo klo 9. Ensin oli ilmoittautuminen, jonka jälkeen oli ohjaajien esittely sekä pieni puhe. Tekniikkaseminaarin pääohjaajana toimi sensei Toru Arakawa 9.dan JKF. Oletin, että sensei Arakawan puheääni olisi tyypillinen vanhan miehen kähinä, mutta se olikin yllätyksekseni todella pehmeä ja sympaattinen. Arakawa-sensei puhui vain muutaman sanan englanniksi ja muutoin japania, jonka tulkki käänsi englanniksi. Seminaarin aikana harjoittelimme perustekniikkaa, Pinan Nidan –kataa ja Kihon Kumitea. Moneen asiaan, varsinkin Kihon Kumitessa, tuli paljon hyviä pieniä tarkennuksia ja huomioita. Seminaari oli todella antoisa. Seminaari päätettiin loppupuheisiin noin klo 12:30, jonka jälkeen alkoivat katatuomarilisenssikokeet, dan-kokeet ja instructor-lisenssikokeet. Dan-kokeissa oli mukana hämeenlinnalaiset Pekka ja Jari. Dan-kokelaat jaettiin useampaan ryhmään; 1.-3.dan, 4.-5.dan ja 6.-7.dan omanaan. Jari osallistui lopussa vielä instructor-lisenssikokeeseen. Kokeet kestivät todella pitkään. Olimme Minnan kanssa katsomossa seuraamassa. Viimein illalla tulokset julkistettiin; Pekka hyväksytysti suoritti Wadokai 1.dan vyöarvon ja Jari puolestaan Wadokai 6.dan vyöarvon sekä instructor-lisenssin ensimmäisenä ja ainoana suomalaisena. Sensei Katsumi Hakoishi antoi hyvän ja pitkän loppupalautteen kokelaille. Asiaa olisi tullut enemmänkin, mutta urheiluhallia oltiin jo sulkemassa, joten kaikkien piti alkaa tyhjentämään paikkoja. Pääsimme lähtemään pois vasta iltakahdeksalta. Tässä vaiheessa toivotimme suomalaisille ystävillemme hyvää loppumatkaa.

Tiistaina pakkasimme Minnan kanssa taas laukut lähtökuntoon ja matkustimme junalla Kiotoon, joka oli reissumme viimeinen paikka. Kioto on Japanin vanha pääkaupunki ja hyvin suosittu matkailukohde. Kiersimme Kiotossa monia nähtävyyksiä. Kävimme myös Nijo-linnassa, jossa oli upea puutarha ja Ninomaru-palatsi. Palatsin sisäseiniä koristi hienot vanhat maalaukset. Palatsissa oli useita huoneita, joissa Shogun mm. vastaanotti vieraitaan (eri huoneissa vastaanotettiin eri arvoisia vieraita). Käytävien lattiat olivat rakennettu siten, että ne narisivat ja vinkuivat, kun siellä käveltiin. Tämä oli siksi, että palatsin asukkaat tietäisivät, jos jokin yllätyshyökkääjä tai salamurhaaja olisi päässyt livahtamaan palatsiin sisään. Eli siis eräänlainen ”varashälytin”.

Noin viikon verran oltuamme Kiotossa, oli aika palata takaisin Suomeen ja Joensuuhun. Lähdimme junalla taas Nagoyaan, josta paluulentomme lähti. Koti-ikävää alkoikin jo olla, mutta tiesimme, että tulisimme vielä ikävöimään myös Japania. Palasimme matkalaukut täynnä tuliaisia (itsellemme) Joensuuhun 24. elokuuta. Koko matkasta jäi erittäin hyvä tunnelma. Lähdemme varmasti joku kerta taas uudestaan Japaniin reissuun. Ehkäpä jo ensi kesänä. Suosittelen kaikkia, joita Japani vähäänkään kiinnostaa, vierailemaan Japanissa. Sieltä saa huippuluokan budo-opetusta, kieli ja kulttuuri on kiehtovaa, maisemat ovat mahtavia ja ihmiset älyttömän ystävällisiä ja avuliaita.

© Niko Utriainen, Joen Mawashi ry

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *